Meillä koettihin surun hetkiä tänään klo 10.30, kun meirän Leevi- leonbergi jouruttihin lähettämähän koirien taivaasehen veliensä Alapon lua. Me tiärettihin jo viime kesänä, jotta kesä olis Leevillä viimeenen olla meirän kans saares. Kuukauren verran Leevi oli huanommas kunnos ja lääkärireissulta saatihin pissiittihin antibiootit. Muutakin vikaa näytti verikokehien mukahan olevan. Seuraavan päivän puhelinsoitto eläänklinikalta vahavisti luulot toreksi. Huonoja uutisiahan siältä oli tulos ja peräaukon haavaumataurille ei parannusta oikeen löytyysi. Jotakin kroonista suurempaa epäältihin. Saatihin kipulääkkehia ja lääkkehien avulla päästihin viikonloppu yli. Sitten Leevin kunto alakoo olla sellaanen, jottoli paree tilata nukutusaika ja soli sitten tänään. Syrämmehen koski, kun se aamulla kävi nualemas kun hyvästiksi sängyn viäres mun käsivartta. Koko aamu mentihin siinä, jotta se kuluki mun viäres läähättäen ja pyytäen kipulääkettä joka oli erellisenä päivänä loppunu. Lääkäris se painoo päänsä mun ja isäntänsä välihin. Lopuuksi se piti päätänsä mun sylis, kunnes se rauhoottui lempiän naislääkärin ansiosta ja sille voitihin laittaa kualinpiikki suanehen. Kyllä porututti ja annoon itkun tulla. Yhteenen kymmenvuatistaival oli päättyny ja nyt on sitten suru vaikka tiätää jottei Leevillä oo enää kipuja.
Mullon taipumus kiintyä sellaasin elääämihin jokka laittaa mun kärsivällisyyteni koville ja on niin sanottuja vaikioota luanteeltansa. Leevi oli meirän daunilapsi, mielistelevä ja piilodominoova, mutta silti rakas koira jostoli vaikia luapua.
Hyvä on kun eläämen voi lopettaa, kun sillon tuskia.
Kommentit