Kävin Ologan plokilla ja ajattelin kiroottaa tämän sinne. Solis kuitenkin ollu komentiiksi liian pitkä juttu, joten päätin kirioottaa sen tänne omalle plokille. Näiden tuntehien pohojalta mun on heleppo ymmärtää Ologan riittämättömyyren ja huanouren tunne.

Mä muistan kun eilisen päivän sen, kun mä tunsin notten saa tk;n vuareosaston pukukopihin menevää ovia auki. Molin justihin pitäny kesäloman ja palaamas töihin niin uupunehena, kun ihiminen ikinänsä voi olla sillälailla jotta se pysyy viälä jaloollansa. Mä päätin mennä ilimoottamahan johtavalle hoitajalle notten pysty töihin ja meen hakohon sairaslomaa. Se sanoo mulle, jottei meillä sairastuta burnottihin, ota loput lomastas. Kuuliaasena ns. hyvänä hoitajana tyyryyn vastauksehen. Mä lähärin kotia ja en tahtonu päästä kotiovestakaan sisälle. Aharisti ja mun oli vaikia olla. Musta tuntui siltä jotten pysty eres hoitamahan lapsia, jotoli kolome. Pääsin aharistukseni kans loppujen lopuksi sinne kotia sekamelskan keskelle. Keräsin omat voimanrippeet ja mua oksetti ja syrämmestä otti, mutta sisulla pahanoloni keskellä siivosin huushollin. Siinä siivotes tein päätöksen kysyä Tuulikselta tulisko se takaajaksi vekselihin ja se suastui, kun kuuli mulla olevan sisääsen härän. Lähärin pankkihin pyytämähän 2500 mk vekseliä Tuuliksen takaamana, jotta pääsen pois koko kaupungista. Sain ja lähärin viikoksi pois selevittämähän mun ajatuksia. Molin siihen asti aina ollu se joka oli vahava ja hualehrin asioosta kotona ja yritin parhaani tyäs. Miäs oli useen tyättömänä ja vaikka hän töitä haki, niin tyän saannis oli aina  jokin este. Joko se oli liian nuari autoteknikko ja sitten lopuuksi liian vanha. Totuus tais olla se, että soli vihollisliikkehen vesa ja peliättihin kilipaalutilantehia. Mulloli tyätä tarjolla vaikka 24 tunniksi ja oli tehtävä montaa tyätä riipien elämisehen rahat. Hyvänä äiteenä mun piti teherä tyätä, jottei tarvinnu mennä sosiaaliluukulle.

Sen viikon jonka olin pois kaupungista tarvoon mettäs ja talloomisen jäläkehen mä päätin lähtiä opiskelohon lisää. Olin tualloon apuhoitaja/ perushoitaja ja mulloli viimeenen maharollisuus hakia sairaanhoitajakouluutuksehen lyhennetyllä ajalla. Molin myäs ollu ennen loppuhunpalamista useen osastolla puhutteluus liiallisesta potilaatten hyysäämisistä. Sain osastotyähön ja katkerihin hoitajihin etääsyyttä olemalla pois.

Tulin aivojen putsausreisulta kotia ja kerroon mihin tuloksehen olin tullu. Miäs otti asian hyvin, mutta peliästynehenä avioerouhkauksesta. Oli kai sekin viikon aikana asioota ajatellu ja nähäny notta poikuusvuaret oli ny ohi, lupas tulla lasten ja kodinhoiron asioos avuksi. Enää ei oltu punttisalilla koko päivää vaan korin hoitamisestakin oli otettava vastuu. Olin myäs päättäny notta meillä ruvetahan rakentamahan. Mä halusin jotakin omaa joston ilua koko perheelle. 

Siitä lähti mun elämän muutos. Mun etuni on ollu aina tua pohojalaanen luanne jottoon uskaltanu repäästä kun on ollu sen aika. Tualloon mä tajusin, notta mullon lupa olla heikko, mullon vihan tuntehia, jokka mä saan sanua ulos. Mun ei tarvitte olla miäliksi kenellekkään, kunhan mä en vain vahingoota ketään. Tähän pahanolon tunteesehen molin yrittäny hakia apua Tk:n psykologilta ja se istunto levis mun esimiähen korvihin, joten en voinu mennä enää hakohon apua siältäkään. Mun oli selevitettävä päänuppini yksin. Mullei ollu oikein koskaan ketään jokolis kuunnellu mun murheita ja paineia. Mulloli kyllä ns. ystäviä, jonka kuuntelija molin aina tavates, mutta huamasin turhaksi puhua omia asioota ystäville. Ne ei kuunnellu. Ne ystävyyssuhtehet katkaasin hilijalleensa, mun voimavarat ei riittäny siinä tilantehes ulukopualisten kuunteluhun vapaa-aikana. Rakennusvaihe pelasti meirän aviosuhtehen.

Opiskelin pualessatoista vuares saraanhoitajaksi ja tein keikkaa aina välillä, notta elettihin. Valamistuttuani yritin takaasin sinne TK:hon, mutta sain siältä tylyn vastauksen osastonhoitajalta. Kysyyn nimittäin sitä, jotta onko mulla maharollisuuksia saara auki olevaa sairaanhoitajan varahenkilön paikkaa. Mulloli kyllä perushoitajan virka viälä, olin ollu opintovapaalla valamistumiseheni asti. Osastonhoitaja ilimootti, jotta hän valittoo siihen samahan aikahan valamistunehen, meidän osastolla sijaastavan hoitajan, notta kyllä hän mulle jotakin tyätä keksii. Päätin, notten jää orottamahan ja hain vanhainkodin vastaavan hoitajan viransijaisuutta Sammatista. Ja sain sen vankan kokemukseni perusteella. Siitä se tyärupiama sitten karttuu mitä kulloosimmiskin tehtävis ja opiskeluinto jäi päälle. Nythän sitten oon tyätapaturvan vuaksi tyäterveyshoitajan tyästä eläkkeellä.

Kaikilla ihimisillä ei oo voimavaroja taistella oman seleviämisen pualesta, jolloon mä lämpimästi suasittelen ulukopualista apua.   Moon ilimeesesti äireenmairos ollu sen verran ei toivottu lapsi, notta moon ollu taistelija alusta ja toivottavasti loppuhun asti. En syntyny pojaksi. Mun miälestä moon ollu yksin nuatten tuntehieni kans kakarasta asti ja niin moon oppinu seleviytymähän heikoosta kohorista yksinäni. Jokaasen meirän sisaruksen on ollu selevittävä siinä kodin keskitysleiris omalla tavallamma.

Tuas mun tyylis seleviytyä on yks huano puali. Mullon tosi korkia kynnys puhua miältä painavista asioosta kotona ja omille sisaruksillekin. Mä en heitäkään haluakäyttää terapeuttina ja mun on vaikia myös hakia apua ulkopualisilta ammattihenkilöiltä. En oo päässy petetyksi tulemisen tunteesta sen ensimmäisen istuntoni vuoksi. En luota psykologeihin enkä psykiatreihin.

Nyt mullon kyllä hyvä ystävä, jonka kans me pualin sun toisin annetahan tulla tuntehet ulos. Terapeuttina en häntä halua pitää vaikka ammattihenkilö onkin. Koen kuitenkin, että puhuminen on vastavuaroosta ja soon ollu hyvä ystävyyssuhure. Vaikka harvoon enää nähärähän se tieto kuitenkin on että hän on olemas ja voin soittaa jos siltä tuntuu. Hän voi soittaa mulle, kun hänellä on mitta täys.