Mullon ollu pitkään miäles, notta rupian tuamahan mun kiriootuksia tänne blogille. Niitä saa arvostella ja kommentoora. Moon yrittäny kuvitella äireen ja isän nuaruutta äireen kertoman perusteella. Mä tiärän notta meirän Ireenellä ja Tuuliksella on enemmän tiatua kun mulla. yrittänyttä ei laiteta silloon kun ettii juuriansa. Tässon ny sitten ensimmäänen osa ensimmääsestä kappalehesta. 

 

Osa 1/ 1

Lasse

Lasse poikkesi aamulla töihin mennessään kirkonkylän Esson baariin kuuntelemaan uudet kylän juorut. Huoltoasema sijaitsi Vaasaan vievän tie varressa, lähellä Lassen työpaikkaa Laihian sahaa. Huoltoasemalle oli perustettu amerikalaisen tyylinen baari. Suomessa huoltoasemien yhteydessä baareja oli vielä vähän, mutta ne yleistyivät kovaa vauhtia.

Lasse näki, että baarissa istui kahvilla muutama tuttu, Lassen kanssa samanikäisiä nuoriamiehiä. Lasse oli keväällä täyttänyt 18- vuotta. Kuppilan takimmaisessa pöydässä istuva Pentti huusi Lasselle tervehdyksen.

-         Hei Lasse! Ooksä kuullu, notta Vähäskyröös on Laharen tilalla uus komia piika?

-         En oo kuullu. Mikäfäriiset hiukset sillon?

-         Sanotahan sillä olevan mustan kiharan pitkän tukan ja ruskiat silimät. Mitäs sanot?

-         Soon sitten käytävä kattomas minkälaanen komistus talohon on tullu.

-         Meinaakko, notta soon sun? Sullon muutenkin naisia joka sormelle. Sä voisit pitää siitä näppis eros.

-         Mitä lyärähän vetua, notta mä sen ittelleni saan?

-         En mä sun kaas veroolle alakaa, häviän kuitenkin.

Lasse teki päätöksen, että illansuussa kävisi polkupyöräajelulla Vähässäkyrössä. Ajatus siitä piiasta tuntui kovin mukavalta.

Lasse kulki hiljaa kylän halki laihialaiselle sahalle, jossa hän oli ollut työssä kaikki kesät koulun päättymisen jälkeen. Vakinaiseksi hän pääsi, kun sai kansakoulun käytyä loppuun.

Koti oli työläisperheen koti. Niin kauan kun hän kotona asuisi, olisi hänen maksettava ruoasta ja asumisesta.

Päästyään sahan pihalle hän laittoi polkupyörän telineeseen toimiston seinän viereen.  

Sahan omistaja oli ulkona jo odottelemassa Lassea. Omistajaa kutsuttiin Pehtooriksi. Pehtori oli ajatellut tänään opettaa Lassea tukinajoon. Samalla poika saisi ajokortin, jos kylän nimismies sen hänelle sitten aikanaan myöntäisi. 

-         Lasse, tänään sä lähäret mun kans tukinajohon. Mennähän lähelle Vaasaa, Mustasaarehen mettähän hakohon puukuarmaa ja sitten viärähän se Vaasan satamahan. Mitäs sanot?

-         Mitäs mä. Iloonen oon, kun saan ruveta harioottelemahan sitä tukinajua. Ollahanko me kauan tänään reissus?

-         Kyllä meillä menöö myähään iltahan. Oliko sulla menua illalla?

-         No ei. Laharen Pena sanoo, notta Vähäskyröös on sen veljen tilalla komia piikaflikka. Sitä ajattelin mennä vakoolemahan. Täytyy ehtiä ennen, ennenkun muut viää sen multa.

-         Soot kovin varma, notta soon sun. Ooksä ajatellu, notta välttämättä se ei sua huali?

-         En oo, mutta mäenoo tottunu häviämähän. Soon mun ja kerkiän mä sitä käyrä kattomas jonain muunakin päivänä.  Ei mun tartte sinne ny mennä. Sähän voisikkin Pehtoori antaa mulle sitten tämän kuarma-auton lainaksi. Teköö komian vaikutuksen, kun meen sitä pyytämähän tansseihin oikeen auton kans.

-         No, kun ny ensin opit ajamahan. Kattotahan sitte.

-         Selevä. Musta tuloo sulle sellaanen kuski, nottei sun tarvitte mua hävetä.

-         Hmmm..

 

Lasselle tuli tunne, niin kuin hän olisi elänyt tukinajot jo aikaisemmin. Nenään tuntui tuore kuoritun puun ja polttonesteen sekainen tuoksu.

 - Taisin luvata liikoja, miettii Lasse, muahan on aina piretty nöösipoikana ja mitään saamattomana kakarana. Lasse muisti äidin häntä haukkuneen juuri muistamillaan sanoilla. Hänelle alkoi tulla todellinen tunne siitä, että hän ei oppisikaan ajamaan tukkia, että hän olisi juuri sellainen, kuin kotona oli sanottu.

- Ei ny mun on ryhyristäyryttävä ja otettava sellaanen asenne, notta mä seleviän siitä tulevasta tukinajon hariootuksesta. Kyllä mä saan sen ajokortinkin, Lasse palautti topakasti mielensä päivän tapahtumiin ja haasteisiin.