Olen viime päivien aikana joutunut huomaamaan miten isien pahat teot siirtyvät aina sinne kolmanteen ja neljänteen sukupolveen asti. Näin sen täytyy mennä, muuten en ymmärrä tätä jokapäiväisien uusien murheiden ilmaantumista.

Mistä sitten on kysymys. Ihmisen perimä ja kestävyys ihmisenä perittyine luonteenpiirteineen ja heikkoina kohtineen. Tuntuu kuin omassa perhekunnassani naisen asema kaiken kovuuden sietäjänä olisi nyt eri toten koetuksella. En kirjoita nyt rakkaustarinoista, rakkautta perheelläni on vaikeuksista huolimatta. Kirjoitan lähinnä toimeen tulemisesta ja mielen sairauden tuomista harmaista päivistä, yhteiskunnan asenteista vähävaraisiin lapsiperheisiin, anopin syövästä ja ym. Siis ei päivääkään, ettei jotain murhetta.

Muistan kuin eilisen päivän ne ajat, jolloin lapsena menin metsään pomimaan sieniä talveksi. Olihan naapurin Oili opettanut sienituntemusta ja pieni ajatusmaailma tiesi milloin sieniä tarvittiin niin, että äiti voi laittaa niistä ruokaa. Lisäksi marjojen poimimista kyykäärmeiden pelosta huolimatta. Tilallisten perunapellolle mentiin perunannostotalkoisiin, että saatiin perunat talveksi. Tiesin jo lapsena meidän perheen olevan ihmisten hampaissa. Olihan äiti leimattu punaiseen pukeutumisen vuoksi iloluontoiseksi naiseksi jne. Eikä äidin jatkuvat raskaudetkaan ilman arvostelua jääneet. Eteenpäin mentiin köyhyyden kourissa lasten tukeutuessa toinen toisiinsa.

Varsinais-Suomen alueella tuli jo pelkästään leimatuksi sillä, että oltiin muutettu puukkojunkkarien asuinseudulta. Itse sain arvosteluja siitä kun olin sivistymätön ja koulujakäymätön, seurustelun kautta perheeseen sellainen ihminen ei ollut tervetullut. Hyväksikäyttöä kyllä ilmeni. Pilkan kohteena oleminen ei ollut mukava kokemus ja ehkä se on kalvanu selviytymisen tielle kivisiä kuoppia. Selvitty on kuitenkin ja hypitty kivien yli. Kivinen taival tuntuu vain jatkuvan, kuka sitten kiviä tielle kasaa. Elämisen selviytymisen yritystä kyllä vieläkin löytyy.

Olen itse joutunut arvioimaan elämän arvoja uudelleen työtapaturman jälkeen, eli jo ties kuinka monennen kerran oman elämäni aikana. Pahuutta minustakin löytyy, mutta nykyisin en enää taistele oikeuksieni puolesta niinkuin ennen, ääni on pehmeämpi ja pyrin ymmärtämään asian oikean laidan. Kylmyyttä yhteiskunnan ja yksitäisten ihmisten puolelta en käsitä, kun paapomisesta ei ole kysymys.

Ollaanko menossa tilanteeseen missä apu on helpompi kieltää kuin antaa.  Lomautuksia tulee tuhat päivässä ja ne koskettavat ei yksin eläköityviä vaan myös lapsiperheitä. Kuinka pitkät jonot tulee sosiaalitoimistojen luukulle ja koska sieltä perheet apua saavat. Kuinka moni perheenäiti tai isä nöyrtyy menemään sinne luukulle siinä pelossa,että joutuu leimatuksi.

Kun sitten masentunutta ihmistä lyödään vielä sivusta ja selän takaa, tuntuu kuin helvetti olisi avoin. Sanassa sanotaan, että takanapäin puhuminen ja toisen ihmisen haukkuminen kerää kuumia kiviä sen ihmisen päälle joka joutuu arvostelun kohteeksi. Sillä ihmisellä ei ole siunausta, mutta siunausta ei myöskään kerry ihmiselle jolla on panetteleva ja arvosteleva mieli ja suu. Helpompi on varmasti uskoa vierasta kuin omaa. Siunaus tuo hyvinvointia vaikka kapeankin leivän muodossa. Välillä tuntuu kuin taivas olisi kiinni ja apu sieltäkin kortilla.

Usko on tällä hetkellä kovalla koetuksella.

Sain tänään päivän sanaksi Heprealaiskirjee 10; 35-36.

Hyvää viikonloppua teille muille ja siunausta näille laman päiville.